Elän täällä hyvin kaavamaisesti. Jokaiselle päivälle on perustana aamiainen kello seitsmän ja pöydän siivous, puolenpäivän aikaan lounas, ja yhdeltä Inga tulee töistä ja me haemme lapset päiväkodista. Kotiin päästyämme Kjell menee suoraan päiväunille ja nukkuu neljään - puoli viiteen asti. Kolmen-neljän aikaan syömme välipalaa (keksejä/hedelmiä/vanukasta) ja kuudelta katan iltapalan ja lopuksi siistin taas keittiön. Ilta minulla onkin sitten taas vapaata.
Tämän peruspohjan päälle tulevat sitten vaihtelevat ohjelmanumerot. Aamupäivän tarjonnassa on yleensä seuraavaa: pyykin pesua, urheilua, päätöntä netissä surffailua ja pääsykoekirjojen lukemista. Aivan erikoistapauksissa lähden aamupäivällä ostoksille jonnekin. Iltapäivän ohjelmapaketti taasen koostuu ensinnäkin vaihtelevasta lapsikokoonpanosta. Inga lähtee usein jonkun pojista kanssa uimaan/kauppaan/hoitamaan asioita tms. Loppujen kanssa kanssa sitten leikitään, askarrellaan ja muuten vain kulutetaan aikaa siihen kello kuuteen asti. Näistä moduleista sitten kokoan vaihtelevat päiväni. Potenssisäännöt tuntien, noista ohjelmista saisi muodostettua ihan sikamonipotenssisia ja hullun vaihtelevia päiviä, joten "ei tosiaan ole joka päivä samanlainen". Joojoo, eteenpäin.
Alkuun näin tarkat rutiinit ja elämän ohjelmointi tuntui hullulta. Inga kertoi esimerkiksi, että he ovat syöneet kymmenen vuotta Christianin kanssa joka arkiaamu hedelmäsalaattia ja mysliä. Lapset tietävät saavansa aina auton turvaistuimiin päiväkodin pihassa istuttuaan pari karkkia. Iltapalan loppuvaiheilla Christian kysyy aina vuoropäivinä Rasmukselta ja Lasselta, mitä he haluavat katsoa televisiosta ruokailun jälkeen (viime aikoina aina Late Lammasta).
Näin vankka ennalta-arvattavuus on varmaan monen mielestä synonyymi tylsyydelle. Toisalta taas, täällä se on synonyymi helppoudelle. Näin lapsiperheen arkea viisi kuukautta hyvin läheltä seuranneena olen huomannut, kuinka paljon helpompaa lasten kanssa on tulla toimeen kun kaikki tietää tasan tarkkaan, miten asiat on tehty, tehdään ja tullaan tekemään. Aina voi vedota siihen, että näin on tehty ennenkin. Niin hyvässä kuin pahassa.
Nyt sitä tulee tietenkin ajatelleeksi, että miksi en hanki täällä elämääni enemmän erikoista ohjelmaa ja jännitystä. No, ensinnäkin täällä elämällässäni ei ole oikein mahdollisuutta spontaanisuudelle. Työskentelenhän tälle perheelle ja elämäni rytmittyy heidän mukaansa. Yksi konkreettinen asia on myös se, että koska käytössäni ei ole autoa, en voi vain ottaa ja lähteä vapaa-ajallani. Ja kun bussiyhteydetkin ovat hiukkasen vajavaiset varsinkin iltaisin. Ja sitten, olenhan nyt jo niin rutinoitunut tähän, etten osaa kaivatakaan oikein mitään muuta. Ja hirveän vaivalloistahan se olisi tätä hyvin rullaavaa ohjelmaa alkaa muutamaan... :D
Tosiasiassa kyllä sitä spesiaaliohjelmaa, jotain odotettavaa, on keksittävä. Jotain, jonka avulla pysyy perillä siitä, mikä viikonpäivä on menossa. Esimerkiksi lyhyellä tähtäimellä odotan nyt ensi tiistaita (siihen on neljä päivää aikaa, joten tänään on oltava torstai!) Lapset ovat silloin koko päivän päiväkodissa ja minä lähden tutustumaan Mannheimiin. Vähän pidemmällä aikavälillä odotan jo helmikuun alkua, jolloin Santeri tulee tänne (sotkemaan minun arkirytmini!)
Nämä viisi kuukautta ovat kylläkin olleet ajankäytöllisesti maailman helpoimmat kuukaudet elämässäni. Ennen olen harrastanut paljon minuuttiaikatauluja ja kiirettä, nyt kaikki on suunniteltuna jo viikoiksi eteenpäin. Toisaalta helpottavaa, mutta toisaalta tuntui kyllä vähän orvolta katsella vuoden 2011 kalenterin tyhjiä sivuja. Tyhjän-kalenterin-ahdistus -syndrooma, kyllä.
Kahden ja puolen kuukauden päästä olen taas kotona. Tuhansien kilometrien päässä tästä saksalaisesta tarkkuudesta. Vai onkohan minulla mukanani kotiinviemisinä palanenen tätä ihastuttavaa luonteenpiirettä...? Kykenenkö sittenkään päästämään irti joka-aamuisesta hedelmäsalaatti-mysli-combostani...? Jää nähtäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti